Kutturaan ja takaisin
”Tulet sitten kesällä meidän valtaukselle ja huuhdot itse kultaa niihin koruihin”, sanoi kaverini vuonna 2006 taloyhtiön pihatalkoiden tauolla. Totta, olisihan se ikimuistoinen lahja antaa omin käsin huuhtomasta kullasta tehty koru kummitytölle. Tästä lähti sitten suunnittelu seuraavasta kesästä käyntiin.
Ensimmäinen asia oli keväällä lomasuunnitelma. Kesälle piti saada sopivasti vapaata, että pääsisi oikeaan aikaan Lappiin. Säiden puolesta siellä ollaan aina taivaan armoilla – siihen ei ikävä kyllä pysty vaikuttamaan. ”Hein´ ajalla sen sulaa jää, kun kesä Lappiin kiirehtää” lauletaan Inarinjärvestä, joten heinäkuu olisi varminta kautta. Kääntöpuolena on, että heinäkuu on myös varminta hyttyskautta. Jälkikäteen voin kertoa, että ei niitä niin paljoa ollutkaan. Muistan vuosia Lapissa, jolloin hyttysiä ja polttiaisia oli ainakin viisi miljoonaa jokaisessa kuutiometrissä.
Kultamatkan ajankohdaksi tuli sitten juhannuksen jälkeinen viikko. Siinähän juhannus sitten menikin, kun etsi kaikki tarvittavat varusteet mukaan ja alkoi pakkaamisen. Jälkiviisaan neuvo: tee lista tarpeellisista tavaroista ja muistettavista asioista riittävän ajoissa, että on aikaa miettiä kaikki tarpeellinen mukaan. Näin sanoo nimimerkki ”kiikarit unohtanut eteisen naulaan”. Turhan karsiminen on myös taitolaji. Lapissa on niin monta vaihtoehtoa olla ja elellä retkellä, että yhtä yleistä neuvoa ei voi sanoa. Muista kuitenkin harkita mm. lämpimät vaatteet kuin myös vähän kevyemmätkin, sadevaatteet tai sateelta suojautuminen, kamerat ja kameroiden latauslaitteet, lääkkeet ja ihan tavalliset haavanhoidot. Myös kulkuvälineen huolto ja tarkastus on hyvä tehdä. Kun etäisyydet ovat sadoissa kilometreissä, niin siellä rengasvauriokin on hankala huoltaa.
Kaikista tärkein asia on kuitenkin matkustaja(t) itse. Siihen voi antaa parhaimman neuvon: jätä kiire ja kiristely kotiportille. Kyllä se siinä odottaa paluutasi, mikäli sitä enää haluat mukana kantaa. Positiivareiden neuvo ”asenne ratkaisee – aina” on paras ohje lähes kolmisenkymmentä lapinmatkaa tehneenä.
Viimein kuitenkin koitti kesäkuun 24. päivä. Autoon oli lastattu jo edellisenä päivänä vaatteet ja tarvikkeet. Puuttui vain vaskooli - ja ne kiikarit, jotka odottivat kiltisti paluutani eteisen naulakossa. Onneksi näkökykyni on sen verran hyvä vielä toistaiseksi, ettei niitä ihan ajaessa tarvitse.
Liikkeelle lähdettiin puolenpäivän aikaan. Suuntana oli Harrijoki, jossa valtaus on. Se sijaitsee kymmenkunta kilometriä Saariselältä etelään, länteen lähtevän Kutturantien varrella. Harrijoki laskee Sotajokeen, joka laskee Ivalojokeen. Ivalojoen seutu kuuluu Pohjois-Euroopan granuliittivyöhykkeeseen ja se on yksi Suomen kulta-alueesta, jossa on merkittävää ja tarpeeksi rikasta kultaesiintymää, että sitä kannattaa etsiä ja kaivaa. Granuliittinen kivilaji on muodostunut metamorfoosin kautta, missä eri kiviainekset ovat muuntuneet paineessa ja kuumuudessa. Sille on tyypillistä punaisten granaattien rikastuminen. Samalla kulta, kuten myös rauta, on rikastunut ihan hipuiksi asti. Paljon on puhetta ollut kultarikkaasta emäkalliosta, josta kulta sitten lähtee liikkeelle jokeen. Tämä lienee enempi päiväunta, niin kuin kaksihäntäiset oravatkin.
Matkalla kuitenkin oltiin, Tampereen kautta Jyväskylään ja siitä 4-tietä pitkin pohjoiseen. Perinteinen pysähdyspaikka on ollut Vaskikello, joka sinällään on jo nähtävyys. Paikka on erikoinen siitä, että sen vessa on 24/7 auki. Kahviossa ja pihamaalla on kerätty erilaisia soittokelloja isoista kirkonkelloista alkaen, aisakellojen kautta aina pieniin herrasväen kelloihin. Uteliaisuutta kysyin kellojen lukumäärää ja vastauksena sain, että tarkalleen ei edes kukaan tiedä. Joku arvio on parin vuoden takaa, noin 1800 oli silloin.
Matka jatkui pizzan voimalla. Vähän ennen Kemiä oli seuraava pysähdys, jossa piti tankata. Samalla normaalit tarkastukset autoon, että renkaita on edelleen neljä ja niissä ilmaa nimenomaan alapuolella. Piti vielä kulauttaa itikkaa tuulilasista irrottavaa nestettä – pissapoikaan – ja takaisin tielle.
Seuraava pysäkki oli sitten Rovaniemi. Yhdeksän tunnin ajon jälkeen ilta alkoi jo olla pitkällä ja matkaa vielä kolmisen sataa kilometriä jäljellä. Kaupasta tuli haettua iltaevästä matkalle ja valmiiksi seuraavalle päivälle myös. Lopulta parin voileivän voimalla jatkettiin matkaa kohti Sodankylää.
Ihan lappilaisilta maisemat ei vielä näytä, mutta jotain muutosta alkaa tulla Sodankylää lähestyttäessä. Puusto muuttuu ja maasto muuttuu karummaksi ja vetisemmäksi. Suot ovat hyvin yleisiä ja suojärvet yleistyvät. Tekojärvetkin vilahtelevat maisemassa.
Lopulta, kellon ollessa jo lähempänä yhtä yöllä auton keula kääntyi metsätielle, jossa sadan metrin päässä olisi valtauksen leiripaikka. Perillä on tapana tehdä aina sama juttu: kun päällä on sopiva vaatetus, niin istua hetki hiljaa, antaa korvien totuttautua uuteen äänimaailmaan ja silmien tottua uuteen värimaailmaan. Muut olivat sikeässä unessa leirimökissä – korvat kertoivat sen – joten aikaa oli kävellä joen äärelle ja istua rantatörmällä joen musiikkia kuunnellen.
Olet varmaan huomannut, että luonnon äärellä rauhoittumisessa tapahtuu jotain mystistä ihmisessä. Jotenkin vain sitä ajattelee, että luonto on tuossa ja katsoja tässä. Aivan kuin kyse olisi kahdesta eri materiasta, jota tuulenpitävä takki erottaa. Hetken päästä tajuaa olevansa osa luontoa ja siitä nopeasti ymmärtää, ettei luonto ole juuri sellainen kuin on, ilman että juuri sinä olet siinä mukana. Ihminen vain ”sulautuu” osaksi luontoa. Siinä lienee suomalaisen metsäkansan voiman lähde kautta aikojen. Luonto murtautuu vahvankin luonteen läpi ja ne portinpieleen jättämäsi murheet … niin, mitkä murheet. Niin kuin sielusi on vapaa aineen kahleista, niin tuossa tilanteessa tajuaa, miten vapaa voi olla harmien kahleista.
Telttamajoitukseen olin varautunut, mutta yö oli sen verran pitkällä, että ensimmäinen yö meni ihan auton penkillä torkkuillessa. Viltti, vakiovaruste autossa, oli ihan riittävä peite.
Aamu oli hieman sateinen, joten päätimme poudan koittaessa käydä tarkastamassa vain laitteet. Saimme rännit ja pumput koottua valmiiksi. Samalla huomattiin, että oli tullut pieniä vaurioita putkiin. Tiiviste vuoti ja pumppu saattoi kavitoida sen vuoksi. Päätimme sään pysyessä kosteahkona lähteä Inariin hakemaan varaosia.
Illalla saatiin sitten pumppu kuntoon. Säätiedotteet lupasivat sen verran kosteaa säätä, että huone Saariselältä vaikutti sittenkin telttamajoitusta paremmalta ratkaisulta. Sallittakoon sellainen ylellisyys kuin lämmin huone, vaikka tarkoitus ei ollut ihan elää jängän antimilla ja sen ehdoilla.
Toisena päivänä päästiin itse touhuun kiinni. Vaskoolikin oli jo hankittu kullanhuuhdontaa varten. Tarvittavat varusteet vain piti ottaa mukaan ja kävellä suon yli joen rantaan.
Huuhdonta on varsin helppoa, kun on toimivat laitteet. Yksinkertaisesti siinä lapioidaan maata ränniin, johon pumpataan vettä. Vesi huuhtoo maa-aineksesta humuksen ja saven kevyenä pois, irrottaa kivien pinnalta irtomaan ja kuljettaa sen pois rännistä. Me käytämme veden johtamisessa kauemmaksi apukourua, joka on vain siksi, ettei ränniin pumpattu vesi valuisi maata myöten kaivupaikkaan takaisin.
Rännin loppupäässä on rihlat. Ne ovat viistosti veden virtaussuunnassa olevia esteitä, joiden yli vesi virtaa. Kulta painavana ainesosana jää rihlojen välikköihin, kun suurin osa sorasta ja humuksesta huuhtoutuu pois. Veden virtaus tulee olla sopiva rännin tilavuuteen nähden. Liian kova virtaus vain vierittää kiviä, eikä pese niissä olevaa maa-ainesta irti. Siinäkin voi olla kultaa. Liian hidas virtaus taas ei pese lapioitua maata tarpeeksi nopeasti. Muutaman kymmenen lapiollisen jälkeen oikea virtaama löytyi ja touhuun saatiin ammattimaista meininkiä; siksi oli pidettävä tauko.
Kutturan tien varressa on Kullanhuuhtojien kioski. Kesäaikaan siellä on keittolounas, joka on perinteiseen tapaan tehty. Minusta tuntui, että se tehtiin yhden suhteessa yhteen: yhtä perunaa kohden oli yksi poro. Sitä oli maukasta syödä, kun tarpeeksi ajoissa varmistin, ettei poron nimi ollut Petteri, Ailu, Suivakka, Mutsikki, Valkko, Tilkku, Sipsu, Täpy, Turpo, Pyry, Kipinä, Maskotti, Saukki eikä Poku. Tuolla suunnalla Suomessa kannattaa pitää varansa seuraavaa joulua ajatellen.
Kioski on kullankaivajien kokoontumispaikka. Sinne tullaan sateen yllättäessä jutustelemaan muiden kanssa, istumaan iltaa ja onpa siellä ollut torstaisin paikallinen soittaja pitämässä lauluiltaa. Siinä kuulee uutisia muualta, mitä on tullut ja millaisia suunnitelmia on tekeillä.
Hyvän keiton, kahvin ja tunnin juttutauon jälkeen on hyvä palata takaisin rännille. Vielä muutama lapiollinen lisää ja rihlallinen santaa on valmiina. Ränniä puretaan sen verran, että rihlat saa irrotettua. Sen alla on samettinen matto. Matto ja rihlat huuhdellaan vedellä, koska niissä on kultahippuja kiinni. Samalla saadaan rihlaan jäänyt santa talteen, jota sitten otetaan 0,5 – 1 litran verran kerralla vaskooliin.
Varsinainen huuhtominen aloitetaan kourimalla vaskoolissa olevaa hiekkaa veden alla. Hiekan ”vedettäminen” saa painavan kullan laskeutumaan aina alaspäin vaskoolin pohjaa kohti. Huuhtomisessa veden edestakainen liike vie aina pinnalta irtosantaa pois, siksi välillä santaa pitää jälleen vedettää, että kulta erottuu ja painuu vaskoolin pohjaan.
Isommat hiput erottuvat jo tässä vaiheessa. Pienemmät, satiaiset ja ihan hengettömät, löytyvät vasta ihan loppuvaiheessa, kun vaskoolissa on jäljellä hiekkaa noin ruokalusikallisen verran. Mustaa pohjaa vasten vähäisessä vedessä kulta erottuu kuin porkkana munakkaasta. IT-nörteille voi kertoa tunnistamisen helpottamiseksi luvut 250/190/70. Ne ovat karkeasti kullan RGB-värien arvot.
Kultaa tulee vaihtelevasti eri alueelta. Keskimäärin niillä kultamailla kultaa on noin 1 – 2 grammaa kuutiometrissä maata. Kyllä siinä kuntoa kysytään, kun kymmenen gramman sormusta mieli tekee.
Kun koko rihlallinen on huuhdeltu ja kulta saatu talteen, niin ränni kootaan ja sama toistetaan uudelleen: vettä ränniin, maata 50 – 150 lapiollista, ja jälleen pääsee vaskoolaamaan. Tätä sitten voi jatkaa vaikka yöttömän yön läpi. Valoa riittää hyvinkin ja kokemuksesta voin kertoa, että sade tai pieni hämärtyminen muutamaksi tunniksi ei himmennä halua ja kaivamisen intoa.
Kullankaivaja ei koskaan kerro, miten paljon kultaa tulee. Perinteitä kunnioittaen en minäkään kerro, mitä viikossa kaikkiaan löytyi. Ainoastaan Rovaniemen Pankki tietää sinne tallettamani kullan määrän, mutta perinteitään noudattaen ei siitä kerro. Silti sitkeästi Lapissa kiertää tarinoita ryysyissä eläneestä kaivajasta, jonka pesästä löytyi kuutisen kiloa kultahiekkaa, tai miehestä, joka hankki haluamansa naisen vaimokseen vajaalla kilolla kultahippuja. Minun kummityttö saa joululahjana ne kultahipuista tehdyt korvakorut.
Lopulta kuitenkin tulee se päivä, että etelän velvollisuudet vaativat lähtemään takaisin. Joka kerta suunnilleen hetki ennen Rovaniemeä tekee aina mieli kääntyä takaisin, jos vaikka sittenkin se emäkallio olisikin vain lapiollisen päässä …
PS: Jos vielä mietit, mitä ne nimet olivat, joita piti keitossa välttää, niin kyse on Joulupukin rekiporoista.
